Kansalaispuolue on valmis sinivalkoinen vaihtoehto

Oli mielestäni paha virhe, että Keskusta ja Kokoomus kieltäytyivät yhteistyöstä johtoaan vaihtaneiden perussuomalaisten kanssa ja aiheuttivat samalla puolueen hajoamisen. Tästä jää paha häpeätahra Suomen poliittiseen historiaan.

Perussuomalaiset jakautuivat kahtia tavalla, joka ei ole täysin johdonmukainen.

Puolueen vanha eduskuntaryhmä koostui kahdesta pilarista. Aikaisempi puoluejohto nojautui lähinnä maaseutua puolustaviin ja köyhän asiaa ajaviin vennamolaisen perinteen edustajiin. Uudet johtajat puolestaan tukeutuivat vahvimmin sen oikeistolaisiin ja ulkomaalaisvastaisiin jäseniin.

Moni kansanedustaja ei kuulunut kumpaankaan joukkoon. Heidän on ollut vaikea valita kahden uuden ryhmän väliltä.

Hajoamisen myötä Perussuomalaisten eduskuntaryhmä etääntyi Kansalaispuolueen periaatteista ja ohjelmasta.

Kansalaispuolue kannattaa hallittua maahanmuuttopolitiikkaa, mutta asenteellinen ulkomaalaisvastaisuus on meille täysin vierasta. Emme käperry sisäänpäin, vaan ajamme aktiivista Eurooppa- ja ihmiskuntapolitiikkaa. Kehityspolitiikalla pyrimme poistamaan köyhyyttä ja edistämään kestävää kehitystä kaikkialla maailmassa.

Eurooppa-politiikassa näkemyksemme ovat lähellä toisiaan. Kumpikaan ei pidä EU:sta eroamista juuri nyt ajankohtaisena kysymyksenä.  Perussuomalaisetkin ymmärtääkseni kannattavat Suomen eroamista euroalueesta heti kun se on mahdollista. Vastustamme molemmat unionin kehittämistä ylikansalliseksi liittovaltioksi.

Suurin on ero ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Jussi Halla-aho ajaa Suomen sotilaallista liittoutumista ja jopa jäsenyyttä sotilasliitto Natossa. Hänen ulkopoliittista ajatteluaan hallitsee vahva kielteinen asenne Venäjää kohtaan.

Perussuomalaisen eduskuntaryhmän sisäpoliittinen linja jää nähtäväksi. Hyvin myönteistä on muun muassa Jussi Halla-ahon tuki maakuntien todellisen itsehallinnon toteuttamiselle ja kriittisyys sote-uudistusta kohtaan. Talous- ja sosiaalipolitiikassa ryhmän linja saattaa kääntyä aikaisempaa enemmän oikealle.

Uuden vaihtoehdon/Sinisen tulevaisuuden poliittista linjaa on vaikeampi ennalta arvioida. Se saattaa olla melko lähellä Kansalaispuoluetta.

Valtapoliittisista syistä Sininen tulevaisuus saattaa kuitenkin olla taipuvainen hyväksymään sekä EU-integraation syventämisen että löysemmän maahanmuuttopolitiikan.  Tässä pidikkeenä on tosin hallituspohjan kapeus. Vain muutama ryhmän jäsen voi tarvittaessa hajottaa hallituksen, jos sen linja käy sietämättömäksi.  

Poliittisena liikkeenä Sininen tulevaisuus joutuu aloittamaan alusta. Puolueen perustamiseksi on kerättävä 5000 kannattajakorttia. Kokemuksesta tiedän, että se ei ole helppoa.

Muistutan Perussuomalaisten eduskuntaryhmän jättäneitä kansanedustajia siitä, että heille on tarjolla valmis sinivalkoinen vaihtoehto. Kansalaispuolue on terveellä tavalla kansallismielinen kansanliike, jolla on jo yli 2500 kannattajajäsentä.

Kansalaispuolue puolustaa Suomen itsenäisyyttä ja puolueettomuutta. Ajamme hallittua maahanmuuttopolitiikkaa. Kehitämme tasapuolisesti koko Suomea.    

Globalisaation ja ylikansallisen yhdentymisen synnyttämien vaikeuksien keskellä tarvitaan terveellä tavalla kansallismielisten voimien yhteistyötä. Suomen itsenäisyyttä ja suvereniteettia on vahvistettava. Työttömyyden ja köyhyyden nujertamiseksi tarvitaan ennakkoluuttomuutta ja rohkeutta. 

Kansalaispuolue tarjoaa kodin niille perussuomalaisille, jotka hyväksyvät sen säännöt, tavoitteet ja ohjelman. Jäseneksi hyväksyttävät parlamentaarikot pääsevät suoraan puoluehallituksesta käsin vaikuttamaan puolueen linjaan ja politiikkaan.

Paavo Väyrynen

  

Tekijöiden oikeudet

Uutta näytelmääni ”Manu ja minä” valmistellessani olen joutunut yllättäviin vaikeuksiin tekijänoikeuksien kanssa.

Viime kesän näytelmässä ”Urho ja hänen kisällinsä” käytin kahdeksaa Ylen arkistomyynnistä hankkimaani videoinserttiä. Niissä esiintyneiltä toimittajilta ei edes kysytty suostumusta klippien käyttämiseen.

Tänä vuonna valitsin viisitoista inserttiä ja sovin niistä maksettavan esityskorvauksen. Videot toimitettiin sovitulla tavalla. Sitten minulle ilmoitettiin, että inserteissä esiintyviltä toimittajilta on vielä pyydettävä lupa niiden käyttämiseen. Tämän piti olla pelkkä muodollisuus, sillä koskaan ei kukaan ollut lupaa evännyt.

Nyt kävi toisin. Useampi toimittaja kielsi kuvansa ja äänensä käyttämisen. Käytyjen keskustelujen jälkeen vain yksi - Hannu Lehtilä - on esittänyt täyskiellon eikä ole suostunut asiasta edes keskustelemaan.

Syntynyt tilanne on todella yllättävä. Toimittajat ovat luovuttaneet tekijänoikeudet Ylelle. Kun aineistoa myydään ulkopuolisille, toimittajat saavat tekijänoikeuksistaan korvauksen. Lisäksi heillä on siis kuulemma oikeus kieltää aineiston käyttäminen.

Meidän on mahdollista käyttää inserttejä, jos leikkaamme pois ne kohdat, joissa toimittaja näkyy ja kuuluu sekä korvaamalla puheosuudet jonkun muun äänellä.

Ylen kannalta tilanne on omituinen. Esimerkiksi haastattelu on kokonaisuus, jossa olennaista on haastattelijan ja haastateltavan vuorovaikutus. Kysymyksessä on journalistinen tuote,  parhaimmillaan jopa taideteos, johon Ylellä on tekijänoikeudet. Se olisi tärveltävä, jos toimittaja kieltää oman osuutensa käyttämisen.

Pulmallinen on tilanne myös ostajan kannalta. Näytelmässäni autenttisilla videoilla on ratkaiseva merkitys. Jos insertit joudutaan leikkaamaan ja korvaamaan puheäänet dubbaamalla, niiden ja koko näyttämötaiteellisen  teoksen arvo kärsii. Uudenkin taiteen tekijöillä pitäisi olla oikeuksia.

Yle ei ole tietääkseni koskaan joutunut tilanteeseen, jossa toimittaja kieltää kuvansa ja äänensä käytön. Jos asiakas kieltäytyy tyytymästä toimittajan päätökseen, Yle voi kieltää jo toimitetun aineiston käytön. Tästä ei kuitenkaan tietääkseni ole ennakkotapauksia. Jos sellainen nyt syntyisi, Ylen arkistomyynti saattaisi olennaisella tavalla vaikeutua.

Minua kiinnostaa selvittää asian oikeudellinen puoli. Voiko ja haluaako Yle kieltää esittämisen, jos toimittajalla ei ole kiellolle pätevää perustetta? Voiko esittämisen kieltää vaikkapa vain vahingon tuottamisen tai kiusan tekemisen tarkoituksessa? Mitä tapahtuisi, jos Ylen mahdollisesti esittämää kieltoa ei noudatettaisi?

Tätä nyt pohdin.

Onneksi valtaosaan ”Manu ja minä” näytelmän inserteistä on myönnetty käyttölupa ja saamme joka tapauksessa aikaan vaikuttavan teatteriesityksen.

Oma lukunsa on MTV. Se kieltäytyy kokonaan luovuttamasta vuoden 1994 presidentinvaalien mediapeliin liittyvää aineistoa. Se on myös kieltänyt kotikoneella nauhoitetun oman aineiston käyttämisen.

Aiomme kiellosta huolimatta käyttää kuvituskuvaa ja haastateltavien antamia vastauksia. Toimittajien kuvaa ja ääntä emme käytä.

Nähtäväksi jää, kuinka MTV tähän reagoi.

Paavo Väyrynen

 

Sipilän-Orpon ottopoikahallitus

Minulla on sellainen maine, että en koskaan myönnä tehneeni virhettä enkä erehtyneeni. Nyt olen ja myönnän sen. 

Kun tarkastelin Suomen poliittisen elämän tapahtumia täältä Strasbourgista käsin, hairahduin uskomaan sen tulkinnan, jonka Timo Soini joukkoineen niistä antoi.  

Blogikirjoituksissani suhtauduin myötätuntoisesti Timo Soiniin ja siihen enemmistöön, joka koki puoluekokouksessa tappion. Kirjoitin, että maaseutua puolustava ja köyhän asiaa ajava vennamolaisuus jäi kodittomaksi, vaikka sitä globalisaation ja ylikansallisen yhdentymisen synnyttämien vaikeuksien keskellä erityisesti tarvittaisiin. 

Näitä blogeja kirjoittaessani en edes aavistanut, että Timo Soini oli hajottamassa Perussuomalaisten eduskuntaryhmää.  

Tapahtumia lähempää seurannut Jorma Melleri antoi viime tiistaina julkaisemassaan Uuden Suomen blogissa (http://jormamelleri.puheenvuoro.uusisuomi.fi/238520-sipilan-ja-sukselaisen-ottopojat) terävän tulkinnan siitä, mitä viime päivinä on oikeasti tapahtunut. Melleri rinnasti Perussuomalaisten eduskuntaryhmän hajoamisen 60 vuoden takaisiin tapahtumiin, jolloin SDP:n eduskuntaryhmälle kävi samoin. 

SDP hajosi vuonna 1957, kun Väinö Tanner oli valittu sen puheenjohtajaksi. Viisi sosialidemokraattien edustajaa meni mukaan V. J. Sukselaisen hallitukseen vastoin puolueensa kantaa. ”Alettiin puhua Sukselaisen ottopoikahallituksesta”, kirjoittaa Melleri. 

Melleri on löytänyt yhtymäkohtia silloisten ja nykyisten ottopoikien väliltä myös tasavallan presidentin roolista. Hän kirjoittaa: 

”Nythän monet ovat väittäneet, että presidentti Niinistön puheet sinetöivät lopullisesti perussuomalaisten ulosheiton Sipilän hallituksesta. Pääministeripuolue oli sama 1957 ja nyt, vain nimi on vaihtunut maalaisliitosta keskustaan.” 

Vuonna 1957 Väinö Tannerin johtama SDP syytti Maalaisliittoa ja Kekkosta puolueensa hajottamisesta.  

SDP:n hajoaminen ja Sukselaisen ottopoikahallituksen muodostaminen liittyi ulkopolitiikkaan. Kun puolue siirtyi Tannerin valinnan myötä entistä  

enemmän oikealle, osa puolueen johtajista päätti irrottautua ja lähteä tukemaan Paasikiven linjan mukaista ulkopolitiikkaa. Tämä oli niissä oloissa isänmaallinen teko. SDP puolueena tuli Urho Kekkosen johtaman ulkopolitiikan tueksi vasta 1960-luvun puolivälissä. 

Soinilaisten suostumisessa Sipilän-Orpon hallituksen ottopojiksi ei ole mitään isänmaallista, päinvastoin.  

Koko operaation tavoitteena näyttää olleen tuen varmistaminen sille politiikalle, jolla Suomea viedään sotilaallisen liittoutumisen ja ylikansallisen yhdentymisen suuntaan. Tätä ratkaisua on perusteltu sillä, että sen ansiosta hallituksen on entistä helpompi tukea EU:n yhteisen puolustuksen kehittämistä ja euroalueen muuttamista todelliseksi talousunioniksi.  

Näköpiirissä ovat jopa Nato-jäsenyyttä kovemmat sotilaalliset velvoitteet ja lopulta asema osana Naton eurooppalaista pilaria. Näköpiirissä ovat yhteisvastuullinen pankkiunioni, euroalueen yhteinen budjetti pysyvine varainsiirtojärjestelmineen, yhteinen valtiovarainministeri ja lopulta yhteinen hallitus ja parlamentti. 

Tämän ottopoikaratkaisun jälkeen nykyisestä eduskunnasta ei varmaankaan enää löydy vaihtoehtoista hallituspohjaa. Jos tämä enemmistö hajoaa, RKP ja KD tuskin enää lähtevät mukaan. Keskusta on Kokoomuksen armoilla. 

Sääliksi käyvät ne periaatteen perussuomalaiset, jotka lähtivät tukemaan ottopoikien hallituspaikkoja. Puristus on kova, kun Kokoomus ja Keskusta ajavat entistäkin liberaalimpaa sisäpolitiikkaa ja nykyistäkin federalistisempaa Eurooppa-politiikkaa. 

Toisaalta heille on tarjolla vaihtoehto. Kansalaispuolue tarjoaa kodin niille perussuomalaisille, jotka hyväksyvät sen tavoitteet ja ohjelman. Jäseneksi hyväksyttävät parlamentaarikot pääsevät suoraan puoluehallituksesta käsin vaikuttamaan puolueen linjaan.  

Paavo Väyrynen

Timo ja minä

Olemme Timo Soinin kanssa kohtalontovereita. Olemme kumpikin menettäneet juuriltaan alkiolaisen puolueemme. Minä menetin oman puolueeni Keskustan liberaaleille, Timo omansa halla-aholaisille.

Keskustassa liberaalit onnistuivat valtauksessaan jo vuoden 2010 puoluekokouksessa. Seuraavan vuoden eduskuntavaaleissa puolue koki tähänastisen historiansa suurimman vaalitappion.

Vuoden 2012 presidentinvaalien kautta Keskusta pystyi palaamaan suurten puolueiden sarjaan. Viime eduskuntavaalien jälkeen kaiken vallan ottivat jälleen liberaalit.

Perussuomalaisten puoluekokouksessa puolueen johdosta syrjäytettiin kaikki Timo Soinin linjaa kannattaneet. Maaseutua puolustavat ja köyhän asiaa ajavat vennamolaisen perinteen edustajat jäivät puoluejohdosta tyystin sivuun.

Timon ja minun kohtalot liittyvät toisiinsa hallituspolitiikan kautta.

Keskustan johto teki pahan virheen, kun se muodosti hallituksen Kokoomuksen kanssa ja kun se valitsi puolueen omaan ministeriryhmään vain Kokoomusta lähellä olleita liberaaleja.

Perusporvarihallitus ryhtyi toteuttamaan politiikkaa, joka oli vierasta valtaosalle sekä Perussuomalaisten että Keskustan kannattajia. Perussuomalaisten keskuudessa etenkin hallituksen liberaali maahanmuuttopolitiikka ja federalistinen Eurooppa-politiikka loivat kasvualustaa halla-aholaisten nousulle.    

Jos hallitus olisi muodostettu SDP:n kanssa, linja olisi ollut mieluisampi sekä Perussuomalaisten että Keskustan kannattajille. Tämän vaihtoehtona olisi tuolloin ollut keskustavoimien enemmistöhallitus. Sen pohja olisi ollut kapea, mutta toimintakyvyn olisi varmistanut opposition hajanaisuus. 

Keskustan johto teki toisen pahan virheen hajottamalla nykyisen hallituksen, vaikka Perussuomalaiset olivat valmiit jatkamaan yhteistyötä nykyistä hallitusohjelmaa toteuttaen. 

Tilalle on muodostettavissa vain hyvin kapeapohjainen porvarihallitus. Kun sille ei olisi nykyisessä eduskunnassa vaihtoehtoa, Keskusta olisi siinä täysin Kokoomuksen armoilla. Kuinka ihmeessä Keskusta kuvittelee voivansa viedä tällä hallituspohjalla tyydyttävään päätökseen vireillä olevat tärkeät uudistukset?

Myös Sauli Niinistön toiminta hämmästyttää. Maassa on toimintakykyinen laajapohjainen enemmistöhallitus. Yhden hallituspuolueen johto vaihtuu, mutta puolueen eduskuntaryhmän kokoonpano on entinen ja puolue haluaa jatkaa hallituksessa voimassaolevaa ohjelmaa toteuttaen.

Miksi tasavallan presidentti puuttui tilanteeseen lausunnoilla, joissa hän asetti Perussuomalaisten hallituskelpoisuuden kyseenalaiseksi? Niillä saattoi olla ratkaiseva vaikutus siihen, että Keskusta ja Kokoomus päättivät hajottaa hallituksen. Syntyvä hallituskriisi saattaa puolestaan johtaa ennenaikaisiin eduskuntavaaleihin. Niistä hallituspuolueista saattaisi nykyoloissa hyötyä vain Kokoomus.

Kansalaispuolue on valmis eduskuntavaaleihin. Olen lupautunut sen pääministeriehdokkaaksi. Olemme jo ryhtyneet valmistelemaan ehdokkaiden asettamista.

Kansalaispuolueen ovet ovat avoinna myös niille nykyisille ja entisille parlamentaarikoille, jotka kokevat olevansa vailla poliittista kotia ja jotka hyväksyvät puolueen säännöt ja tavoitteet.

Jäseneksi hyväksyttävät pääsevät sääntöjen mukaan suoraan puoluehallitukseen päättämään puolueen politiikasta. Heidän ei ole tarpeen luopua jäsenyydestään muussa puolueessa.

 

Paavo Väyrynen

En voi enää tukea Sauli Niinistön uudelleenvalintaa

Ilmoitin noin puolitoista vuotta sitten, että kannatan Sauli Niinistön valintaa toiselle presidenttikaudelle luottaen siihen, että hän pitää Suomen Paasikiven linjalla - sotilaallisesti liittoutumattomana, puolueettomana maana.

Nykyisen hallituksen toimikaudella on kuitenkin otettu selviä askeleita sotilaallisen liittoutumisen suuntaan. Olen hyväuskoisesti tulkinnut, että ne ovat toteutuneet valtioneuvoston tahdosta. Viime aikoina on alkanut näyttää yhä ilmeisemmältä, että Sauli Niinistö on tasavallan presidenttinä tätä kehitystä johtanut.

Seurasin tarkkaan eilisiä Kultaranta-keskusteluja. Niissä kävi ilmi kuinka määrätietoisesti Sauli Niinistö ajaa EU:n yhteisen puolustuksen kehittämistä ja Suomen osallistumista siihen. Julkisuudessa hän on aikaisemmin kannattanut jopa yhteisen armeijan luomista Euroopan unionille.

Sauli Niinistön toimintaan liittyy perustuslaillinen ongelma.

Tasavallan presidentti johtaa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Eurooppa-politiikka kuuluu kuitenkin valtioneuvoston ja pääministerin tehtäviin.

Perustuslain mukainen työnjako näyttää Niinistöltä unohtuneen, kun hän on muun muassa käynyt Kultarannassa Suomen puolesta neuvotteluja EU:n ulkopoliittisen edustajan Frederica Mogherinin kanssa unionin yhteisen puolustuksen kehittämisestä. 

Tasavallan presidentti on tietysti mukana tekemässä päätöksiä siitä politiikasta, jota Suomi toteuttaa EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan puitteissa. Valtioneuvoston tehtäviin kuuluvaan unionin institutionaaliseen kehittämiseenkin hän voi puuttua, mutta lähinnä vain silloin, jos suunnitteilla olevat ratkaisut ovat ristiriidassa Suomen laajempien ulko- ja turvallisuuspoliittisten etujen kanssa.

Suomen geopoliittinen ympäristö on muuttumassa tavalla, joka edellyttää suurta varovaisuutta ja huolellista harkintaa.

Iso-Britannian EU-eron kautta pienenevän EU:n yhteiseen puolustuspolitiikkaan ja puolustukseen osallistuminen saattaa johtaa Suomen kannalta huonoon tulokseen. Tämä johtuisi vastuiden laajentumisesta joiltakin osin jopa suuremmiksi kuin Nato-jäsenyydessä.

Lisäksi yhteinen puolustus johtaisi lopulta myös Nato-jäsenyyteen: EU:sta tulisi Naton eurooppalainen pilari.

Naton 5. artikla velvoittaa auttamaan hyökkäyksen kohteeksi joutunutta sotilasliiton jäsenmaata, mutta avun luonnetta ei ole määritelty. Velvoite liittyy jäsenmaiden alueen puolustamiseen eikä se koske sotilaallista toimintaa liiton alueen ulkopuolella.

EU:n puitteissa Suomi on omalla toiminnallaan synnyttämässä tilanteen, jossa unionin avunanto- ja solidaarisuuslausekkeiden tulkitaan edellyttävän sotilaallisenkin avun antamista. Tämä velvoite koskisi myös Baltian maiden aseellista puolustamista. Suomella ei kuitenkaan olisi siihen tarvittavia voimavaroja eikä mitään takeita avun saamisesta tarpeen tullen itselle.  

Lisäksi EU:n yhteistä ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa ollaan kehittämässä alueen ulkopuolella toteutettavan kovan kriisinhallinnan suuntaan. Sitä varten kai äskettäinen Lapissa toteutettu laaja ilmasotaharjoituskin oli järjestetty.

Iso-Britannia on hillinnyt EU:n kehittämistä sotilasliitoksi ja lopulta sotilaalliseksi suurvallaksi. Kun se eroaa, tämä kehitys vauhdittuu.

Yhteistä puolustusta vie omista syistään eteenpäin Ranska, joka haluaa unionin muut jäsenmaat jakamaan vastuuta kriisinhallinnasta Afrikassa ja Lähi-idässä. Muut aktiiviset jäsenmaat koostuvat entisistä neuvostotasavalloista ja Varsovan liiton entisistä jäsenmaista, jotka kokevat asemansa turvattomiksi ja joissa on suurta halua haastaa geopoliittisesti Venäjää.

Suomen olisi nyt viisasta toimia pidättyväisesti ja seurata tarkkaan ulko- ja turvallisuuspoliittisen toimintaympäristömme kehitystä. Valtioneuvoston tulisi pitää Eurooppa-politiikka tiukasti omissa käsissään.

Kultaranta-keskustelujen yhteydessä Sauli Niinistö antoi muitakin erikoisia lausuntoja.

Niinistö puuttui tasavallan presidenttinä hallitustilanteeseen ryhtymällä arvioimaan Perussuomalaisten tekemiä puoluekokousvalintoja ja niiden vaikutuksia sen hallituskelpoisuuteen. Tähän liittyen Niinistö esitti ajatuksen, ettei EU:sta eroamisesta sopisi puhua nyt, kun olemme nimenomaan kehittämässä puolustusyhteistyötä.   

On outoa, että Sauli Niinistö tasavallan presidenttinä pyrkii estämään julkista keskustelua Suomen mahdollisesta eroamisesta EU:sta tai euroalueesta. Nämäkin kysymykset ovat sellaista Eurooppa-politiikkaa, joka kuuluu valtioneuvoston toimialaan.

Keskustelu Suomen jäsenyyksistä EU:ssa ja euroalueessa on tietysti kiusallista Niinistölle, joka oli keskeisessä asemassa näitä ratkaisuja hyvin kyseenalaisella tavalla aikanaan tehtäessä. Nyt kun EU:n ja euroalueen sisäiset ongelmat ovat kärjistyneet, nämä kysymykset ovat kuitenkin keskeisesti esillä muissa EU-maissa. Suomessakaan keskustelua ei voida välttää.

Kaiken viime aikoina tapahtuneen ja viimeksi Kultaranta-keskustelujen yhteydessä esille tulleen valossa minun on ilmoitettava, että en voi enää tukea Sauli Niinistön valintaa tasavallan presidentiksi.

 

Paavo Väyrynen