Valmistaudumme eduskuntavaaleihin

Perussuomalaisten puoluekokouksen päätökset synnyttävät ammottavan aukon Suomen poliittiseen elämään. Maaseutua puolustava ja köyhän asiaa ajava vennamolaisuus jää kodittomaksi, vaikka sitä globalisaation ja ylikansallisen yhdentymisen synnyttämien vaikeuksien keskellä erityisesti tarvittaisiin.  

On sisänsä hyvä, että Perussuomalaisten maahanmuuttopolitiikka tiukentuu. Siihen on painavat syyt, kun Suomen hallituksen linja on ollut liberaalimpi kuin lähes kaikkien muiden EU-maiden politiikka. Uskon, että Perussuomalaisten tiukempi ote vaikuttaa myönteisesti muidenkin suomalaisten puolueiden maahanmuuttopolitiikkaan.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa Perussuomalaisten linja muuttuu kielteiseen suuntaan.

Perussuomalaiset ei ole tähänkään mennessä puolustanut Suomen asemaa sotilaallisesti liittoutumattomana, puolueettomana maana. Hallituksessa puolue on tukenut askeleita Suomen sotilaallisen liittoutumisen suuntaan.

Timo Soinin ja Jussi Halla-ahon näkemyksissä on kuitenkin selvä ero.

Soinikin on kannattanut Suomen Nato-jäsenyyttä, mutta ei ole sitä näkyvästi ajanut. Venäjään hän on suhtautunut asiallisesti ja rakentavasti.

Halla-aho kannattaa avoimesti Suomen sotilaallista liittoutumista ja Nato-jäsenyyttä. Hänellä on vahva kielteinen asenne Venäjää kohtaan.

Jussi Halla-aho kannattajineen on korostanut kansallismielisyyttään ja isänmaallisuuttaan. Tämä kuitenkin näyttäytyy enemmänkin ulkomaalaisvastaisuutena kuin Suomen itsenäisyyden, suvereniteetin,  puolustamisena.

Eurooppa-politiikassa halla-aholaiset eivät ole erottautuneet muista perussuomalaisista.  

Kaikki perussuomalaiset kosiskelevat kansaa arvostelemalla Euroopan unionia ja väläyttelemällä kansanäänestystä siitä eroamisesta, vaikka tietävät sen nykyoloissa mahdottomaksi. Sen sijaan kantaa ei oteta siihen polttavan ajankohtaiseen kysymykseen, olisiko Suomen erottava maamme taloutta vahingoittavasta ja itsenäisyyttämme vaarantavasta euroalueesta. Asiaa koskenut kansalaisaloitekin haudattiin perussuomalaisten johdolla perustuslakivaliokuntaan.

Puheenjohtaja Jussi Halla-aho haluaa Perussuomalaisten jatkavan hallituksessa, mutta vaatii, että myös heille tärkeät hallitusohjelman kirjaukset toteutetaan. Jos näin toimitaan, hallitus joutuu muun muassa torjumaan komission tuoreet ehdotukset euroalueen kehittämiseksi.

Jos nykyinen hallitus hajoaa, toimintakykyisen ministeristön muodostaminen voi käydä mahdottomaksi. Saatamme olla ajautumassa ennenaikaisiin eduskuntavaaleihin.

Tässä olisi monia hyviä puolia. Yksi niistä olisi se, että epäonnistunut sote-uudistus lykkääntyisi ja se saataisiin vielä uuteen valmisteluun.     

Kansalaispuolue ryhtyy varmuuden vuoksi heti valmistautumaan eduskuntavaaleihin. Jo lähiaikoina asetamme ensimmäiset kansanedustajaehdokkaat ja ryhdymme kouluttamaan heitä vaalityöhön.

Suomen seuraavia eduskuntavaaleja hallitsevat samat teemat kuin muiden länsimaiden viimeaikaisia vaaleja ja kansanäänestyksiä.

Globalisaatio ja ylikansallinen yhdentyminen ovat synnyttäneet vakavia yhteiskunnallisia ongelmia.

Ihmisten väliset tulo- ja varallisuuserot ovat rajusti kasvaneet. Kasvun tyrehtyminen on johtanut elintason laskuun ja kansaa köyhdyttäviin julkisen talouden leikkauksiin Suomessa ja useimmissa muissa euroalueen maissa.     

Tuotannon ja työpaikkojen alueellinen keskittyminen on synnyttänyt hallitsemattomia muuttoliikkeitä sekä valtioiden sisällä että niiden välillä.

Samaan aikaan kansalaisten vaikutusmahdollisuudet ovat kaventuneet, kun valtaa on siirtynyt globaaleille markkinavoimille ja ylikansalliseen päätöksentekoon.

Kansalaispuolue ajaa aktiivista ihmiskuntapolitiikkaa, jolla globalisaatio saadaan hallintaan ja päästään korjaamaan sen synnyttämiä epäkohtia. Euroopan unionissa päätösvaltaa tulee palauttaa ylikansallisesta päätöksenteosta takaisin jäsenmaille.

Kansalaispuolue puolustaa kaikin voimin Suomen itsenäisyyttä ja puolueettomuutta. Ajamme hallittua maahanmuuttopolitiikkaa. Vastustamme keskittävää metropolipolitiikkaa ja kehitämme tasapuolisesti koko Suomea.

Näiden tavoitteiden toteuttamiseksi Kansalaispuolue on valmis yhteistyöhön kaikkien muiden puolueiden kanssa.

Paavo Väyrynen

Vapaita käsiä

Olen ihmetellyt alkoholilain uudistamiseen liittynyttä kiistaa.

Yhtäältä olen hämmästellyt sitä, että Keskustan neuvottelijat tekivät hallituspuolueiden välisen sitovan sopimuksen asiasta, jollaista Keskustassa on aina pidetty omantunnon asiana. Toisaalta olen oudoksunut sitä, että Perussuomalaiset on niin tiukasti vastustanut vapaita käsiä lakiehdotuksen yksityiskohdista äänestettäessä.

Perussuomalaisten tiukuuden saattaa selittää se, että heidän kansanedustajiaan on pantu kovin ottein ruotuun muissa asioissa. Tuorein esimerkki tästä on useiden kansanedustajien hallintarekisterin käsittelyssä saamat varoitukset.

Onko taustalla kuitenkin suurempi asia, eurokansanäänestystä koskeneen kansalaisaloitteen hautaaminen perustuslakivaliokuntaan?

Moni perussuomalainen kansanedustaja allekirjoitti kansalaisaloitteen. Viime vuoden kevään lähetekeskustelussa usea Perussuomalaisten kansanedustaja kannatti aloitetta. Heidän joukossaan olivat Laura Huhtasaari, Ritva Elomaa ja Simon Elo.

Minulle sekä puolueen puheenjohtaja Timo Soini että eduskuntaryhmän puheenjohtaja Sampo Terho lupasivat, että Perussuomalaisten kansanedustajilla on äänestyksessä vapaat kädet.

Sekä perustuslakivaliokunta että talousvaliokunta kuulivat asiantuntijoita.

Talousvaliokuntaan kutsuttiin sekä euroeron vastustajia että sen kannattajia. Valiokunnan perussuomalaisen puheenjohtajan Kaj Turusen johdolla pöytään nuijittu lausunto oli kuitenkin hyvin yksipuolinen ja siinä otettiin huomioon vain kielteiset lausunnot.

Vasemmistoliiton Annika Lapintien johtaman perustuslakivaliokunnan kuultavaksi ei kutsuttu minun lisäkseni ainuttakaan muuta kansalaisaloitteen kannattajaa. Valiokuntaneuvos laati mietintöluonnoksen, ja syksyllä valiokunta aloitti sen käsittelyn. Marraskuulla valiokunta kuitenkin päätti tekaistuin perustein, että mietintöä ei laaditakaan eikä aloitetta viedä täysistuntoon keskusteltavaksi ja äänestettäväksi.

Valiokunnan jäsenten kertoman mukaan aloitteen hautaamista peristuslakivaliokuntaan olivat ajaneet erityisesti sen perussuomalaiset jäsenet Simon Elon johdolla.

Mitä tapahtui?

Kokenut politiikan toimittaja on minulle kertonut kuulleensa, että pääministeri oli tehnyt kansalaisaloitetta koskeneesta äänestyksestä hallituskysymyksen. Toisin sanoen: jos yksikin hallituspuolueen kansanedustaja olisi suuressa salissa äänestänyt aloitteen puolesta, hallitus olisi hajonnut.   

Perussuomalaisten puheenjohtajuutta tavoitteleva Sampo Terho on profiloitunut puhumalla Suomen EU-eroa koskevasta kansanäänestyksestä. Euroerosta hän ei ole puhunut mitään.

Jussi Halla-aho ei ole pitänyt Fixit-kansanäänestystä ajankohtaisena, kun suuri enemmistö ei eroa kannattaisi. Euroerosta hänkin on ollut vaitonainen.

Suomen eroaminen euroalueesta on mitä ajankohtaisin kysymys. Pari päivää sitten komissio julkaisi ehdotuksensa todellisen talousunionin luomisesta. Sen mukaan euroalueelle tulisi yhteinen valtiovarainministeri ja budjetti, jonka avulla varoja voitaisiin siirtää jäsenmaiden välillä ja toteuttaa jopa yhteinen työttömyysturvajärjestelmä. Mukana ovat myös yhteisvastuullinen pankkiunioni ja yhteiset velat.

Komission esitys on jyrkässä ristiriidassa Suomen hallitusohjelman kanssa, jonka mukaan taloudellista yhteisvastuuta pitäisi purkaa ja lisätä jäsenmaiden vastuuta omasta taloudestaan. Jos Perussuomalaiset pitävät kiinni hallitusohjelmasta, Suomi ei voi komission ehdotusta hyväksyä eikä olla mukana sitä toteuttamassa.   

Tähän komission ehdotukseen Perussuomalaisten puheenjohtajaehdokkaiden ja puoluekokouksen tulisi ottaa kantaa.   

Paavo Väyrynen

 

 

 

      

Suomen linja ratkeaa eduskuntavaaleissa

Sauli Niinistön asettautuminen ehdolle nimenomaan kansalaisliikkeen ehdokkaana neutraloi presidentinvaalin.

 

Niinistö esiintyy vaaleissa koko kansan presidenttinä, joka välttää ottamasta kantaa kiistanalaisiin linjakysymyksiin. Kokoomuspuolueella ei ole omaa presidenttiehdokasta. Muiden puolueiden ehdokkaat voivat profiloitua vain toisiaan vastaan. Presidentinvaaleissa ei synny keskustelua, jossa Suomen ulko-, turvallisuus- ja Eurooppa-politiikan linja selkiintyisi.

 

Nykyisellä hallituskaudella Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan linja on muuttunut. Suomi on liukunut sotilaallisen liittoutumisen suuntaan. Tämä on tullut ilmi ennen muuta Suomen innokkuutena kehittää Euroopan unionin yhteistä puolustusta ja sotilaallisten harjoitusten lisääntymisenä myös Suomen ilmatilassa, maaperällä ja vesialueilla.

 

Oma tulkinani on ollut ja on, että linjanmuutos on johtunut valtioneuvostosta.

 

Kokoomus on, varsinkin Alexander Stubbin puheenjohtajakaudella, ajanut avoimesti Suomen sotilaallista liittoutumista ja jopa maamme Nato-jäsenyyttä.

 

Perussuomalaiset ministerit, Timo Soini ja Jussi Niinistö, ovat tätä politiikkaa tukeneet. Perussuomalaisten puheenjohtajan vaihtuminen saattaa vahvistaa tätä suuntausta, kun molemmat johtavat ehdokkaat ovat Nato-jäsenyyden julkisia kannattajia.

 

Keskusta on jopa muita innokkaammin ajanut EU:n yhteisen puolustuksen kehittämistä.

 

Suomen ulko-, turvallisuus- ja Eurooppa-politiikan suunta ratkaistaan vuoden 2019 eduskuntavaaleissa. Niiden merkitys korostuu senkin vuoksi, että Suomi on vaalivuoden loppupuoliskon ajan EU:n puheenjohtajamaa.

 

Tehkäämme oikeutta Mauno Koivistolle

Vuonna 2014 ilmestyneen teokseni ”Suomen linja” johdannossa kirjoitin uskovani, että joudun vielä puolustamaan Mauno Koivistoa, kun keskustelu hänen toiminnastaan toden teolla käynnistyy. Nyt se aika näyttää jo tulleen.

Seurasin eilen tarkkaan Mauno Koiviston elämäntyöhön liittynyttä uutisointia. Se perustui miltei yksinomaan siihen julkisuuskuvaan, jonka hän presidenttikaudellaan enemmän tai vähemmän tietoisesti itse loi.

Lähes kokonaan huomiotta jäi se, että eläkepäivillään Koivisto on kirjoittanut kirjoja ja antanut haastatteluja, joissa hän on luonut asioista aivan toisenlaista käsitystä.

Vanhaan aineistoon perustuva julkisuuskuva ei tee oikeutta Mauno Koivistolle. Oikeampaa on nojautua niihin tulkintoihin, joita hän itse on jälkikäteen esittänyt. Onneksi Ylen Areenaan on koottu aineistoa, jonka avulla kokonaiskuvaa voi  muodostaa.

Vuoden 2000 syyspuolella tuotetuissa ohjelmissa ”Tie huipulle” ja ”Murrosajan presidentti” Mauno Koivisto antaa lisävalaisua presidenttikautensa tapahtumiin.

Keväällä 1981 Mauno Koivisto loi ilmeisen tietoisesti sen mielikuvan, että Urho Kekkonen oli kaatamassa hänen johtamaansa hallitusta. Tämä tulkinta hallitsi räikeänä eilispäivän julkisuutta.

Vuoden 2000 haastatteluissa Mauno Koivisto antaa Kekkosen toiminnasta kokonaan toisen kuvan. Toisaalta hän tuo niissä esille oman puolueensa sisäisen valtataistelun vaikutukset hallituskriisiin.

Tästä aihepiiristä Koivisto oli ilmeisen halukas sanomaan enemmänkin, mutta haastattelija ei tähän mahdollisuuteen tarttunut.

Myös uusimmat tutkimukset ja muistelmateokset ovat vahvistaneet sitä käsitystä, että hallituskriisin ensisijainen syy oli Kalevi Sorsan ja Mauno Koiviston välinen valtataistelu. Sen tuoksinassa Koivisto aikoi luopua paikastaan Suomen Pankin johtokunnassa ja ryhtyä taistelemaan SDP:n johtajuudesta. Tämän hän tuo itse esiin molemmissa Lehtilän haastatteluissa.

Puolueen eduskuntaryhmää silloin johtanut Matti Ahde on muistelmissaan kertonut, että Koivisto oli puoluetoimikunnan kokouksessa uhannut jopa haastaa Sorsan edessä olleen puoluekokouksen puheenjohtajanvaalissa.

Vuoden 1987 hallitusratkaisua Koivisto käsitteli Lehtilän haastattelussa varovaisesti ja pohdiskellen. Lähes tyystin poissa oli se uho, jolla hän aikanaan syytti Keskustapuolueen, Kokoomuksen ja RKP:n puoluejohtajia.

Hallitusratkaisu oli arka paikka Koivistolle. Sitä toteuttaessaan hän joutui toimimaan vastoin omia julkilausuttuja periaatteitaan.

Tästäkin aihepiiristä Koivisto olisi ehkä ollut valmis sanomaan enemmän, mutta Lehtilä ei kysymyksillään antanut tähän mahdollisuutta.

EU:n jäseneksi Mauno Koivisto ajoi Suomea turvallisuuspoliittisista syistä. Tämä perustui aivan ilmeisesti siihen, että hän arvioi EU:n olevan kehittymässä sotilasliitoksi. Minua Koivisto arvosteli kovin sanoin siitä, että pidin ulkoministerinä kiinni Suomen puolueettomuudesta, sotilaallisesta liittoutumattomuudesta, myös EU:n jäsenenä.

Huhtikuussa 2000 ilmestyneessä kirjassaan ”Venäjän idea” Koivisto oli huolissaan EU-jäsenyyden vaikutuksista Suomen turvallisuuteen. Osallistumalla unionin kriisinhallintaan Suomi oli joutumassa ”Kaarle XII:n tielle”, kun voimavaroja tuhlattiin kaukana maamme rajojen ulkopuolella. Suhteita Venäjään laiminlyötiin ja niitä hoidettiin Brysselin kautta. Hän arvosteli jyrkin sanoin EU:n kehitystä ja Suomen Eurooppa-politiikkaa.

Jostakin syystä Hannu Lehtilä ei esittänyt Suomen EU-jäsenyyteen liittyviä kysymyksiä. Hän ei kysynyt Koiviston kantaa myöskään Suomen liittymiseen yhtenäisvaluutta euroon.

Aikaisemmin Mauno Koivisto ilmiselvästi kannatti Suomen liittymistä euroalueeseen. Vahvan markan politiikkakin oli valmistautumista siihen.

Lehtilän haastattelussa Koivisto toi julki tyytyväisyytensä siihen, että vahvan markan politiikan jälkeen toteutunut markan kellunta oli tuonut alhaisen inflaation ja vahvan talouskasvun. Oliko tämä epäsuora kannanotto sitä vastaan, että Suomi oli liittynyt euroalueeseen?      

On toivottavaa, että historiantutkijat ryhtyvät toden teolla paneutumaan Mauno Koiviston presidenttikauden tapahtumiin. Tässä työssä olisi kohtuullista antaa ensisijainen todistusarvo sille, mitä Koivisto itse on  jälkikäteen sanonut ja kirjoittanut.

Paavo Väyrynen     

Mauno Koivisto

Eilispäivä jää pysyvästi mieleeni.  

Vietimme Snellmanin päivää ja suomalaisuuden päivää. Muistelin edesmennyttä äitiäni, jonka syntymästä oli kulunut tasan sata vuotta. Illalla saapui suruviesti Mauno Koiviston kuolemasta.

Olimme Mauno Koiviston kanssa läheisiä työtovereita. Toimin ulkoministerinä hänen johtamassaan hallituksessa vuosina 1979-1982. Koiviston presidenttikaudella hoidin ulkoministerin virkaa vuosina 1983-1987 ja 1991-1993.

Yhteistyömme sujui pääosin hyvin, mutta vaikeuksiakin oli.  

Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa olimme samalla linjalla. Talouspolitiikassa ja yhdentymisratkaisuissa tiemme erkanivat. Presidenttikauden päätyttyä antamissaan lausunnoissa Koivisto kuitenkin suhtautui Euroopan unioniin ja Suomen EU-jäsenyyteen jopa minua kriittisemmin.

Viimeisen keskustelun Koiviston kanssa kävin syksyllä 2008. Hän otti minuun yhteyttä kiittääkseen siitä, että olin puolustanut Suomen perinteistä ulkopoliittista linjaa.

Seppo Lindblom kertoo kirjassaan ”Manun matkassa”, että Koivisto oli hänelle kertonut aloittaneensa puhelinkeskustelumme sanoilla: ”Kyllä kai sää Paavo ymmärrät, miten korkean kynnyksen yli mun piti kömpiä ottaessani sinuun yhteyden”. Lindblom kertoo kuulleensa minulta, että olin ymmärtänyt.

Mauno Koiviston nousu Turun työläiskorttelien pojasta tasavallan presidentiksi havainnollistaa maamme tasa-arvoisuutta ja kansalaistemme yhtäläisiä mahdollisuuksia edetä elämässään.

Mauno Koivisto oli taitava poliitikko ja vahva valtiomies. Hän oli kiehtova persoona. Pidin hänestä kovasti.

Otan osaa Mauno Koiviston omaisten suruun.

Paavo Väyrynen