MEP Väyrynen: Vastuussa on koko hallitus – myös tasavallan presidentti

Viime päivien kuumentuneessa maahanmuuttokeskustelussa on ollut ikävää vastuun pakoilua.

Perussuomalaiset ovat puolueena täydessä vastuussa Sipilän hallituksen politiikasta sekä Euroopan unionissa että Suomen kansallisessa päätöksenteossa. Puolue ei voi  myöskään vedota tietämättömyyteen.

Lähetin vuonna 2015 Timo Soinille kaikki tärkeimmät maahanmuuttoon liittyneet kannanottoni, ja Jussi Halla-aho on ollut Euroopan parlamentin jäsenenä tapahtumien ytimessä. Koko puolue vastaa Sipilän hallituksen toteuttamasta politiikasta. 

Vastuussa Suomen politiikasta on koko Suomen hallitus – sekä valtioneuvoston jäsenenet että tasavallan presidentti.

Tämän päivän uutisten mukaan YK:n ihmisoikeuskomissaari arvostelee Euroopan unionia siitä, että se kääntää selkänsä julmuuksille, joita siirtolaiset kohtaavat Libyan ylläpitämillä vastaanottoleireillä.

Tässä ei ole mitään uutta. Luin tästä jo keväällä 2015 Finacial Times -lehdestä. Tämä oli kimmokkeena siihen, että ehdotin jo tuolloin hyvin hoidettujen UNHCR:n pakolaisleirien perustamista Pohjois-Afrikan rannikolle. Niillä olisi selvitetty Eurooppaan pyrkivien oikeus turvapaikkaan ja otettu vastaan kiintiöpakolaisina niitä, jotka turvapaikan saavat.

Keväällä kirjoitin kaksi blogia, joissa esitin Välimeren yli suuntautuvan muuttoliikkeen pysäyttämistä (http://www.paavovayrynen.fi/2015/05/19/valimeren-pakolaisongelmaan-on-saatava-kestava-ratkaisu/ ja http://www.paavovayrynen.fi/2015/05/26/komissio-on-harhateilla/).

Samat ajatukset esitin jo aikaisemmin - 14.5. ja 17.5. - hallitusneuvotteluja vetäneelle Juha Sipilälle lähettämissäni sähköpostiviesteissä (Ss. 101-104 teoksessa ”Eihän tässä näin pitänyt käydä”).  

Ensinmainitun viestin lähetin myös tasavallan presidentti Sauli Niinistölle. Tähän hän ei reagoinut.

Syksyllä 17.9. julkaisin blogina ALDE-rymälle laatimani muistion ”Kohti kestävää maahanmuuttopolitiikkaa”. Lähetin tekstin Juha Sipilälle, Timo Soinille ja Sauli Niinistölle. Muutamaa päivää myöhemmin otin blogissani kantaa Suomeen suuntautuneeseen muuttoliikkeeseen (http://www.paavovayrynen.fi/2015/09/20/jarjestys-on-palautettava/). Esitin rajavalvonnan osittaista palauttamista, kuten Itävalta ja Saksa olivat jo tehneet.

Lokakuun 1. päivänä sain Sauli Niinistöltä sähköpostia. Hän oli lukenut muistioni ja myös nähnyt haastatteluni Marja Sannikan Kioski-ohjelmassa (https://areena.yle.fi/1-2773893). Hän pyysi täsmennyksiä ajatuksiini ja kantaani Suomen mahdollisuuksiin saada omat rajat valvontaansa.

Vastauksena lähetin uusimman 28.9. julkaisemanani blogin (www.paavovayrynen.fi/2015/09/28/suomen-on-palautettava-rajavalvonta-tornionjoella/). Vastasin siinä myös Sannikalle, joka haastattelussa oli väittänyt, että rajatarkastuksia ei ollut mahdollista palauttaa eikä Suomeen pyrkiviä käännyttää.

Yhteydenpitoni valtioneuvoston jäseniin ja tasavallan presidenttiin ei tuottanut tulosta.

Päävastuussa oli silloinen sisäministeri Petteri Orpo. Hän väitti viimeksi Paasikivi-seuran kokouksessa viime keskiviikkona, ettei hallituksella ollut keinoja pysäyttää muuttoliikettä Ruotsista Suomeen. Tämä ei ole totta. Suomi olisi voinut palauttaa rajatarkastukset. Tämänhän Ruotsi, Tanska ja Norja hieman myöhemmin tekivät.

Euroopan tuomioistuimen äskettäinen ratkaisu osoittaa, että Ruotsista Suomeen pyrkineiden käännyttämiseenkin olisi ollut lailliset perusteet (https://www.verkkouutiset.fi/ulkomaat/eu%20tuomioistuin%20dublin%20asetus-68180)

Koko Suomen hallituksen on tunnustettava vastuunsa niistä ongelmista, joita hallitsematon muuttoliike on Suomessa aiheuttanut. Parasta vastuun kantamista on toimia tehokkaasti uusien ongelmien välttämiseksi ja aiemmin syntyneiden korjaamiseksi.

Suomenkin tulisi naapurimaiden tapaan palauttaa osittaiset rajatarkastukset. Tämähän ei tarkoittaisi rajojen sulkemista, kuten on väitetty.

Myös toimintaa kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden palauttamiseksi on tehostettava. Tarvittaessa on lainsäädäntöä muutettava.

 

MEP Väyrynen: Varaa ilmainen pääsylippu kärkiotteluun

Puolueiden ehdokasasettelu ensi vuoden presidentinvaaleihin varmistui tänään, kun SDP asetti niihin oman ehdokkaansa.

Kun kaikilla merkittävillä puolueilla on oma ehdokas, vaaleihin saadaan varmuudella toinen kierros. Sen lopputulos riippuu ratkaisevasti siitä, ketkä ovat sillä mukana.

Omalta osaltani on vielä edessä ”esivaali”, kun valitsijayhdistykseni tueksi tarvitaan 20 000 kannattajakorttia.

Kuluneen kesän aikana mieleeni ovat palautuneet hyvin elävinä edelliset presidentinvaalit. Uudessa näytelmässäni ”Manu ja minä 2.0” käsitellään myös sitä, kuinka Mauno Koiviston poliittista perintöä on hänen jälkeensä vaalittu. Esitystä elävöitetään katkelmilla tammikuussa 2012  käydystä Ylen suuresta vaalikeskustelusta.

Keskustelun lopussa ehdokkaat joutuivat vaihtamaan paikkoja. Uusi istumajärjestys perustui ehdokkaiden näkemyksiin Suomen jäsenyydestä euroalueessa. Pekka Haavisto, Paavo Lipponen ja Sauli Niinistö istuivat samassa ruodussa.

Tuossa vaiheessa Sauli Niinistö vielä puolusti Suomen jäsenyyttä. Vain vuotta myöhemmin hän sanoi, että silloisilla tiedoilla hän ei olisi sitä aikanaan kannattanut.

Omalta osaltani ilmoitin, että tasavallan presidenttinä en tulisi hyväksymään euroalueen muuttamista ylikansalliseksi liittovaltioksi.

Tämä kysymys on esillä myös seuraavien vaalien keskusteluissa. Ranskan presidentti Emmanuel Macron aikoo ehdottaa heti Saksan parlamenttivaalien jälkeen liittokansleri Angela Merkelille, että niin sanottua viiden presidentin ohjelmaa euroalueen kehittämiseksi ryhdytään ripeästi toteuttamaan.

Ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa Niinistö yllättäen esiintyi hyökkäävästi ja syytti minua siitä, että olin Vanhasen hallituksen turvallisuuspoliittisessa selonteossa hyväksynyt pitkälle meneviä kannanottoja EU:n yhteisen puolustuksen kehittämiseksi.

Jouduin korjaamaan Niinistön väitteen toteamalla, että selonteon kannanotot olivat aivan muuta kuin hänen ajamansa linja, jonka mukaan unioni kehitettäisiin sotilasliitoksi ja Naton eurooppalaiseksi pilariksi.

Omassa puheenvuorossani lausuin iloni siitä, että vaalien toisella kierroksella pääsisimme käymään Niinistön kanssa syvällistä keskustelua ulko ja turvallisuuspolitiikasta.

Emme kuitenkaan päässeet. Minut pelattiin ulos toiselta kierrokselta samantapaisella viime päivien mediapelillä kuin vuoden 1994 vaaleissa. Ennakkoäänissä olin taas ollut kirkas kakkonen.

Tasavallan presidenttinä Sauli Niinistö on toteuttanut omaa linjaansa ja antanut vahvan tuen jopa EU:n yhteisen armeijan perustamiselle.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan tulee olla presidentinvaalien pääkysymys. Mielelläni kävisin ensi helmikuussa Sauli Niinistön kanssa sen ulko-, turvallisuus- ja Eurooppa-politiikkaa käsittelevän keskustelun, johon kuusi vuotta sitten ei ollut mahdollisuutta.

Ilmaisen pääsylipun tähän otteluun voi varata allekirjoittamalla valitsijayhdistykseni kannattajakortin. Sen voi tulostaa sulkeissa olevalta verkkosivulta (https://goo.gl/WhQvLr) ja lähettää allekirjoitettuna sieltä löytyvään osoitteeseen.

 

MEP Väyrynen: Kekkosen-Koiviston linja

Viime aikoina julkiseen keskusteluun on noussut valeuutisten (fake news) käsite. Itse ilmiö ei kuitenkaan ole uusi. Kun puhutaan historian ja politiikan tutkimuksesta, siihen voidaan liittää myös valheellisten tutkimusten (fake studies) ja jopa valetieteen (fake science) käsitteet.
Seurauksiltaan ehkä vaikuttavin Suomen historian valeuutinen liittyi kevään 1981 hallituskriisiin. Se perustui Mauno Koiviston 6. huhtikuuta Hannu Lehtilälle antamaan TV-haastatteluun.
Koko yli neljän minuutin mittainen haastattelu ajettiin uutislähetyksessä ulos vain kerran. Myöhemmin siitä on esitetty vain pieni katkelma, jolla on luotu se mielikuva, että Koivisto oli noussut uhmaamaan presidentti Urho Kekkosta, jonka väitettiin olleen kaatamassa hallitusta.
Tämän tulkinnan vahvisti seuraavan aamun Helsingin Sanomat. Juttu oli otsikoitu: ”Koivisto antoi takaisin Kekkoselle - en kaada hallitusta”.
Viime kesän ”Manu ja minä” näytelmässä Koiviston pitkä haastattelu esitettiin kokonaisuudessaan. Se osoittaa kiistattomasti, että Koivisto oli tosiasiassa ryhtynyt taistelemaan Kalevi Sorsaa vastaan, joka oli edellisen päivän Uudessa Suomessa paljastanut olevansa kaatamassa hallitusta.
Tuomas Keskisen tekemä Sorsan haastattelu oli otsikoitu: ”Puheenjohtaja Kalevi Sorsa ei usko enää kansanrintamaan - punamulta on nyt paras vaihtoehto”. Peliin on tullut uusia kuvioita, on kysymys hallituspohjasta ja presidenttipelistä, sanoi silminnähden kiihtynyt Mauno Koivisto TV-haastattelussaan.
Vuonna 1981 synnytetty tulkinta on elänyt yli 35 vuoden ajan, vaikka Mauno Koivisto on itse mm. Hannu Lehtilälle vuonna 2000 antamassaan haastattelussa ”Murrosajan presidentti” pyrkinyt sitä korjaamaan (https://areena.yle.fi/1-4139020).
Lehtilän kysymykseen Urho Kekkosen roolista Koivisto vastasi hänen kai varautuneen hallituksen vaihtumiseen ilmeisesti sen vuoksi, että hänellä itsellään oli ollut niin paljon henkilökohtaista vastustusta ja puutteellista kannatusta omassa puolueessaan. Koivisto kertoi tuolloin varustautuneensa siihen, että hän
ei menisi enää takaisin Suomen Pankkiin, vaan eroaisi pääjohtajan tehtävästä ja ryhtyisi varsinaiseksi poliitikoksi.
SDP:n eduskuntaryhmän silloinen puheenjohtaja Matti Ahde on muistelmateoksessaan ”Sähkömies” kertonut, että Koivisto oli puoluetoimikunnan kokouksessa uhannut haastaa Sorsan puolueen puheenjohtajan vaalissa.
Vuoden 1981 valeuutinen on luonut perustan sille, että suuri osa myöhemmästä historian ja politiikan tutkimuksesta on ollut valetiedettä. Tiedeyhteisön itseoikaisu on toiminut tässä perin hitaasti, jos ollenkaan.
Toinen viime vuosikymmenten suuri valeuutinen on liittynyt kevään 1987 hallitusratkaisuun.
Edelleen elää se virheellinen väite, että Harri Holkerin johtama sinipunahallitus syntyi sen vuoksi, että Mauno Koivisto suuttui Ilkka Suomisen, Christoffer Taxellin ja allekirjoittaneen tekemästä kassakaappisopimuksesta.
Näytelmässä ”Manu ja minä” osoitetaan, että hallitusratkaisu liittyi seuraavan vuoden presidentinvaaleihin ja että sitä valmisteltiin pitkään. Siitäkin on vahvoja todisteita, että Neuvostoliitto puuttui hallitusratkaisuun ja sitä kautta myös presidentinvaaleihin.
Suojelupoliisin historiaan ”Ratakatu 12” sisältyvästä Kimmo Rentolan artikkelista käy ilmi, että NKP oli antanut Helsingissä toimiville KGB:n edustajille ohjeen tukea Mauno Koiviston uudelleenvalintaa, jos hän noudattaisi Neuvostoliiton etuja tyydyttävää ulkopoliittista linjaa. Heidän käskettiin ylläpitää porvarileirin hajanaisuutta.
Teoksessaan ”Vasemmalta ohi” Alpo Rusi kertoo Kalevi Sorsan ja Erkki Liikasen perustelleen DDR:n johdolle hallitusratkaisua sillä, että ”koalitiolla turvattiin hyvien neuvostosuhteiden jatkuminen ja Koiviston uudelleenvalinta 1988”. ”Samalla voitiin syventää ristiriitoja porvarillisten puolueiden välillä”, he sanoivat.
Myös vallalla oleva yleiskuva Mauno Koiviston presidenttikaudesta ja hänen poliittisesta linjastaan on virheellinen.
Suomi ei hänen presidenttikaudellaan ”lännettynyt”. Ulkopolitiikassa siirryttiin hieman ”vasemmalle”, lähemmäksi Neuvostoliiton linjaa.
Suomen jäsenyyteen Euroopan unionissa Mauno Koivisto on suhtautunut ristiriitaisesti. Hän ajoi Suomen liittymistä, mutta kaikesta päättäen ratkaisu oli hänelle vaikea. Eläkepäivillä kirjoittamissaan kirjoissa ja antamissaan haastatteluissa Koivisto arvosteli jyrkästi EU:n kehitystä ja Suomen EU-politiikkaa.
Jälkikäteen, vuonna 1995 julkaisemissaan muistelmissa, Koivisto perusteli jäsenyyttä turvallisuuspolitiikalla.
Pekka Visurille vuonna 2000 antamassaan haastattelussa Koivisto sanoi, että oli parempi kiinnittää Suomi vakaaseen Länsi- ja Keski-Euroopan maiden ryhmään, lähinnä Saksaan, kuin epävarmoihin Pohjoismaihin. Tuota kommenttia on vaikea ymmärtää, sillä jäsenyyden turvallisuuspoliittisena vaihtoehtona olivat aito itsenäisyys ja puolueettomuus.
Samoihin aikoihin tuon haastattelun kanssa Mauno Koivisto julkaisi teoksen ”Venäjän idea”, jossa hän arvioi, että EU on kehittymässä kansallisvaltion – ei siis vain liittovaltion, vaan jopa yhtenäisvaltion - suuntaan. Suomen hän totesi rynnänneen kaikkein federalistisimpien jäsenmaiden joukkoon.
Toinen Koiviston suuri huolenaihe oli turvallisuus. Hän kirjoitti, että Suomi oli joutumassa ”Kaarle XII:n tielle”, kun käytämme liikaa sotilaallisia voimavaroja maan rajojen ulkopuolella. Koivisto arvosteli myös sitä, että suhteita Pohjoismaihin ja Venäjään laiminlyötiin.
Minun viimeinen keskusteluni Mauno Koiviston kanssa liittyi ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Syksyllä 2008 hän otti yhteyttä ja pyysi soittamaan. Ihmettelin tätä, kun emme olleet viiteentoista vuoteen olleet yhteyksissä toisiimme.
Koivisto kiitti siitä, että olin puolustanut Suomen perinteistä ulkopoliittista linjaa. Tuolloin ulkoministeri Alexander Stubb oli syyttänyt Georgian ja Venäjän välisen sodan syttymisestä Venäjää, vaikka hyökkääjä oli ollut Georgia. Päätoimittajien tapaamisessa Stubb oli sanonut, että ”Georgian raja on meidänkin rajamme”. Muutoinkin Suomessa käytiin tuolloin omituista ulkopoliittista keskustelua.
Seppo Lindblom kertoo kirjassaan ”Manun matkassa”, että Koivisto oli hänelle kertonut aloittaneensa puhelinkeskustelun kanssani sanoilla: ”Kyllä kai sää Paavo ymmärrät, miten korkean kynnyksen yli mun piti kömpiä ottaessani sinuun
yhteyden”. Ymmärsin. Yhteydenotto lämmitti mieltäni. Turvallisuuspolitiikassakin tiemme olivat yhtyneet.
Oma kokonaisarvioni on, että on perusteltua puhua jopa Kekkosen-Koiviston ulkopoliittisesta linjasta. Poikkeamana tästä näen vain sen, että Koivisto ajoi nimenomaan turvallisuuspoliittisin perustein Suomen liittymistä Euroopan unioniin.
Mauno Koiviston toteuttamassa ulko-, turvallisuus- ja Eurooppa-politiikassa riittää tutkijoille selvitettävää.

MEP Paavo Väyrynen: Laura ja Ritva, miksi petitte meidät?

Tein kesällä 2015 kansalaisaloitteen kansanäänestyksen järjestämiseksi Suomen jäsenyydestä euroalueessa. Pyrin tällä siihen, että kansanedustajat joutuisivat keskustelemaan Suomen jäsenyydestä ja ottamaan siihen kantaa. 

Aloite sai kansan keskuudessa laajan tuen. Sen allekirjoitti yli 53 000 suomalaista. Keväällä 2016 kävin jättämässä aloitteen eduskunnan puhemiehelle Maria Lohelalle.

Lähetekeskustelussa useat kansanedustajat tukivat aloitetta. Moni edustaja ilmoitti myös olevansa sitä mieltä, että Suomen pitäisi pyrkiä eroon euroalueesta. Terävimpiä puheenvuoroja käyttivät Perussuomalaisten Simon Elo, Ritva Elomaa ja Laura Huhtasaari.

Puhemiesneuvosto aikoi lähettää aloitteen vain perustuslakivaliokunnan käsiteltäväksi, mutta käydyn keskustelun jälkeen siitä päätettiin pyytää talousvaliokunnan lausunto.

Vasemmistoliiton Annika Lapintien johtama perustuslakivaliokunta järjesti aloitteesta julkisen kuulemistilaisuuden. Minun lisäkseni siihen ei kutsuttu ainuttakaan aloitteen kannattajaa.

Perussuomalaisten Kaj Turusen vetämän talousvaliokunnan kuultavana oli useita aloitteen kannattajia, mutta heidän näkemyksiään ei otettu lausunnossa mitenkään huomioon.

Syksyllä perustuslakivaliokunta aloitti valiokuntaneuvos Matti Marttusen laatiman mietintöluonnoksen käsittelemisen. Marraskuun lopulla valiokunta yllättäen päätti, että mietintöä ei laaditakaan. Minulle kerrotun mukaan Perussuomalaiset jäsenet ajoivat innokkaimmin aloitteen hautaamista valiokuntaan.

Ennen vuoden 2015 eduskuntavaaleja kuitenkin lähes kaikki Perussuomalaisten eduskuntaryhmään valitut ehdokkaat olivat Ylen vaalikoneessa olleet sitä mieltä, että Suomen olisi parempi olla euroalueen ulkopuolella. Ja jo ennen eduskuntakäsittelyn aloittamista sekä Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini että eduskuntaryhmän puheenjohtaja Sampo Terho lupasivat, että puolueen kansanedustajilla on eduskuntakäsittelyssä vapaat kädet.

 

Voisivatkohan hallitusvastuusta vapautuneet Laura Huhtasaari ja Ritva Elomaa kertoa, kuinka näin pääsi käymään? Miksi petitte meidän kansalaisaloitteen allekirjoittaneiden luottamuksen?  

Kysymys Suomen jäsenyydestä euroalueessa on juuri nyt polttavan ajankohtainen. Euroopan komissio on tehnyt ehdotuksia taloudellisen yhteisvastuun lisäämiseksi euroalueella ja sen kehittämiseksi ylikansallisen liittovaltion suuntaan. Ranskan uusi presidentti Emmanuel Macron on antanut niille täyden tukensa. Yleisesti odotetaan, että Ranska ja Saksa ryhtyvät viemään komission ehdotuksia eteenpäin.

Komission ehdotukset ovat täydellisessä ristiriidassa Suomen nykyisen hallituksen ohjelman kanssa. Toisaalta sekä Juha Sipilä että Timo Soini ovat julkisuudessa todenneet, että euroalueen luonteen olennainen muuttaminen edellyttäisi kansanäänestyksen järjestämistä.

Aika näyttää, kuinka nämä sitoutumukset täytetään.   

MEP Paavo Väyrynen: On muutoksen aika

Kuuntelin aamulla Puheradiosta Martti Ahtisaaren haastattelua vuodelta 1993. Hän oli tullut nimetyksi SDP:n presidenttiehdokkaaksi, mutta oli päättänyt matkustaa Geneveen toimiakseen avustajana Jugoslavian rauhanneuvotteluissa.

Ahtisaaren matka Geneveen tulkittiin yleisesti pakoiluksi. Hänen arveltiin pelkäävän pitkää vaalitaistelua, jossa hän saattaisi kokemattomuuttaan joutua alakynteen. Pelko ei ollut aiheeton. Lyhyessäkin kampanjassa Ahtisaari ehti aika tavalla kompuroida.    

Kun Ahtisaari ei osallistunut muiden tavoin vaalitoimintaan, kirjoitin kesällä 1993 kirjan ”On muutoksen aika 2”, jossa toin esille oman linjani ja vertailin sitä tiedossa olleisiin Ahtisaaren näkemyksiin. Käsittelin siinä sekä lähihistoriaa että Suomen, Euroopan ja ihmiskunnan tulevaisuutta.

Hyväksyn kernaasti sen, että Sauli Niinistö aloittaa oman kampanjansa vasta joulukuulla. On ymmärrettävää, että hän keskittyy siihen saakka virkavelvollisuuksiensa hoitamiseen. Niinistö sitä paitsi tunnetaan sekä sanojensa että tekojensa kautta.

Oma mahdollinen ehdokkuuteni toteutuu vasta 6.12., jos kannattajani saavat siihen mennessä kerätyksi tarvittavat 20 000 kannattajakorttia. Minunkin osaltani lyhyt kampanja riittäisi.   

On hyvä, että vaaleihin tulee runsaasti ehdokkaita. Tämä aktivoi äänestäjiä ja varmistaa sen, että tulee toinen äänestyskierros.

Julkisuudessa on jo kovasti arveltu, kuka pääsee Niinistön kanssa toiselle kierrokselle ja kuka tulee valituksi. Tässä vaiheessa tämä on ennenaikaista, kuten omasta kokemuksestani tiedän.

Olen ollut kolme kertaa presidenttiehdokkaana. Joka kerta oma kannatukseni on ollut aluksi mitättömän pieni ja puolueenikin suosio alamaissa, mutta hyvällä kampanjalla olen kyennyt nousemaan jokaisessa vaalissa kakkoseksi.

Vuoden 1988 vaaleissa selviydyin toiseksi sekä suorassa kansanvaalissa että valitsijamiesten vaalissa. Mauno Koivisto pettyi, kun häntä ei valittu suoraan. Vaalin lopputulos oli kuitenkin varmistettu jo edellisen vuoden hallitusratkaisun avulla.  Koiviston valinnan turvasivat pääministeri Harri Holkerin valitsijamiehet.

Myös vuosien 1994 ja 2012 presidentinvaaleissa nousin hyvällä vaalityöllä toiseksi. Ennakkoäänissä olin kummassakin vaalissa selvästi kakkosena, mutta molemmilla kerroilla minut pudotettiin jatkosta viime päivien mediapelin avulla.

Jos tulen ehdokkaaksi, uskon pääseväni jälleen kakkoseksi.

Tälläkin kertaa mediapeliä yritetään varmasti pelata. Tätä vastaan äänestäjät voivat suojautua vaikuttamalla ensin ehdokasasetteluun ja antamalla sitten jo vaalien ensimmäisellä kierroksella tukensa sille ehdokkaalle, jota haluavat toisella kierroksella ensi sijassa kannattaa. 

Vaalikeskusteluissa on suuntauduttava Suomen, Euroopan ja ihmiskunnan tulevaisuuteen. Jos tulen ehdokkaaksi, linjani on sama kuin vuosien 1988, 1994 ja 2012 vaaleissa.  

Olen puolustanut ja puolustan Suomen itsenäisyyttä. En hyväksy Euroopan unionin enkä euroalueen kehittämistä ylikansalliseksi liittovaltioksi.

Olen puolustanut ja puolustan Suomen puolueettomuutta. En kannata Suomen liittymistä sotilasliitto Natoon, enkä hyväksy EU:n kehittämistä sotilasliitoksi ja Naton eurooppalaiseksi pilariksi.

Olen vaatinut ja vaadin maahanmuuton hallintaa sekä Euroopan tasolla että Suomessa.

Ihmiskuntapolitiikallaan Suomen tulee toimia köyhyyden poistamiseksi ja kestävän kehityksen toteuttamiseksi kaikkialla maailmassa. Suomessa tämä edellyttää luopumista eriarvoisuutta lisäävästä ja maamme ympäristöllistä, taloudellista ja yhteiskunnallista kestävyyttä heikentävästä keskittämispolitiikasta.     

Viime aikoina ihmiset ovat havahtuneet huomaamaan, että hallitsematon globalisaatio ja ylikansallinen yhdentyminen ovat johtaneet sekä tulo- ja varallisuuserojen että alueellisen eriarvoisuuden jyrkkään kasvuun. Tämä on johtanut mullistuksiin useissa vaaleissa ja kansanäänestyksissä.

Uskon, että vallankumouksen henki leviää myös Suomeen ja auttaa meitä aikaansaamaan syvällekäyvän muutoksen ensin tammikuun presidentinvaaleissa ja niiden jälkeen toimitettavissa eduskuntavaaleissa.

Paavo Väyrynen